Kansan näköinen edustus

Elämä on vastuullisuutta ja vapautta. Me saamme toimia ja elää vapaasti tässä maassa. Kansalaisen vapaus on määritelty perustuslaissamme oikeuksilla, joiden turvin tämä on mahdollista. Vastuullinen elämänasenne pitää sisällään vastuun ottamista. Kantamalla vastuun omasta elämästä, se tarkoittaa myös sitä, että kunnioittaa esivallan asettamia lakeja ja säädöksiä. Siitä huolimattaa, vaikka pyrkii suunnittelemaan hyvin omaa elämää ja toimimaan oikein, elämä voi tuoda tullessaan tilanteita, jolloin ei pärjää yksin. Silloin yhteiskunnan tarjoama apu on tärkeää.

Suomi on satavuotiaan historiansa aikana luonut yhden maailman kattavimmasta ja parhaimmasta sosiaaliturvasta. Se on auttava käsi tilanteissa, joissa tarvitaan erilaisia tukitoimia. Yhteiskunnan antama apu ei ole kuitenkaan ilmaista – teemme sen mahdolliseksi maksamalla  mm. vastuullisesti erilaisia veroja. Mikään ei saa muuttaa sitä tosiasiaa, että sairaista ja heikommassa asemassa olevista ihmisistä huolehtiminen pysyy aina kirkkaan päivänselvänä tehtävänä yhteiskunnassamme. Jokaisen ihmisen pitää saada kokea oikeutensa turvalliseen ja inhimilliseen elämään. Se on ollut suomalaisen yhteiskunnan vahvuus ja sellaisena sen on säilyttävä. Yhteiskuntarauhamme nojaa vahvasti siihen, että lainsäädäntömme on pyrkinyt oikeudenmukaiseen ja tasapuoliseen kohteluun, jossa kukaan ei jää ulkopuolelle.

Nyt vuosikymmenen ajan eri vaiheita kokenut Sote on valtavan uudistushankkeen alla. Se on asia, joka tulee lähelle jokaista kansalaista. Kun puhutaan oikeudesta turvalliseen ja inhimilliseen elämään, uudenkin Soten pitää edelleen muistaa maan hiljaiset, joilla ei ole vahvoja etujärjestöjä ajamassa oikeuksia. Ihmisen koko elinkaaren sisältävät peruspalvelut pitää pystyä järjestämään jokaisella paikkakunnalla sen koosta ja sijainnista riippumatta, Sote pitää rakentaa niin, ettei missään vaiheessa kukaan joudu asuinpaikkansa takia peruspalveluiden osalta eriarvoiseen asemaan.

Uudessa Sote-järjestelmässä Sote siirtyy kokonaisuudessaan valtion kustantamaksi, mutta millaiseksi määritellään kunnille maksettavien valtio-osuuksien määrä? Kun kunnille jää varhaiskasvatus, opetus ja hyvinvointi, tekniset palvelut ja kehittäminen, ne kaikki tulee kattaa kuntien omilla verotuloilla ja uudistetuilla valtio-osuuksilla. Millaisella politiikalla pidetään syrjäisten kuntien puolta tässä tulevassa valtion tulonjaossa? Millainen politiikka tukee mm. yrittäjyyttä, jonka kautta saadaan lisää työpaikkoja ja verotuloja? Näitä kysymyksiä on noussut mieleeni kuluneen vuoden aikana, kun suurten kaupunkien etujen ajajat, äänekkäimpänä Helsingin kaupunginjohto, ovat ohjanneet keskustelua vastakkainasetteluun maaseutu – kaupunki.

Jotta yhteiskunnan perustehtävä edelleen toteutuisi mahdollisimman oikeudenmukaisesti, tarvitaan päätöksentekijöiksi ihmisiä kattavasti joka puolelta Suomea. On myös tärkeää, että tulevissa eduskuntavaaleissa ehdokasjoukko edustaa mahdollisimman monipuolisesti kuvaa koko Suomen kansasta.