Kohtaamisen merkitys

Hiljattain olin tilaisuudessa, jossa oli noin 200 vierasta. Tilaisuus oli vapaamuotoinen iltatapahtuma, jossa eri alojen vaikuttajia oli keskustelemassa keskenään ajankohtaisista asioista. Tällaisessa tapahtumassa tulee käytyä useita lyhyitä keskusteluja liittyen eri aiheisiin, ja kotimatkalla ajatukset pyörii niiden tiimoilla.

Tämän kyseisen tilaisuuden jälkeen kotimatkalla mietin vain keskustelua, jonka kävin erään henkilön kanssa. Tämä minulle entuudestaan tuntematon henkilö tuli luokseni ja halusi keskustella kanssani. Keskustelu kääntyi hyvin pian hänen omaan elämäntarinaansa, jonka vaiheista uusi tuttavuuteni kertoi erittäin mieleenjäävästi. Hän kertoi minulle sairastaneensa syvän masennuksen viime vuosien aikana. Hän kertoi oman selviytymistarinansa alkaen siitä kun hän tuli tilanteeseen, jolloin ei enää pärjännyt yksin vaan oli hakeuduttava ammattiauttajan puheille. Erityisesti minulle jäi kuva henkilöstä, joka ei kokenut häpeän leimaa kaiken kokemansa takia, vaan hän osasi suhtautua ongelmiinsa kuin mihin tahansa sairauteen josta parantuakseen tarvitsee lähteä hakemaan apua.

Oli helppo uskoa, että tuollainen asenne nopeuttaa avun hakemista ja toipumista. Keskustelukumppanini avoimuus oli koskettavaa ja ihailtavaa. Ymmärsin, että juuri avoimuus on keino häpeänleiman irrottamiseen mielenterveysongelmista. Minua pysäytti erityisesti se, kun hän totesi, kuinka torjutuksi hän kaikesta huolimatta tulee ns. terveiden ihmisten seurassa kertoessaan mielenterveysongelmistaan. Monta kertaa hän on kokenut, kuinka toinen ihminen suorastaan pakenee tilanteesta jonkun tekosyyn varjolla, kun tulee puheeksi mielenterveys.

Pakostakin joutuu miettimään myös omaa suhtautumista ihmiseen, jolla tiedetään olevan ongelmia mielenterveydensä kanssa. Koin keskusteluhetken tämän ihmisen kanssa erittäin hyväksi ja opettavaiseksi. Miksi kuitenkin usein suhtaudumme mielenterveysongelmiin torjuvammin kuin muihin ihmisten potemiin sairauksiin? Mieli voi järkkyä kenellä tahansa iästä ja asemasta riippumatta.

Erityistä huolta kannan nuorista ihmisistä, jotka käyvät kamppailua oman mielenterveyden ongelmien kanssa. Kaikenikäiset tarvitsevat rinnallakulkijoita, mutta erityisesti nuori voi jäädä todella yksin vaikeuksiensa kanssa, jos kotona tai ystäväpiirissä ei tunnisteta ajoissa ongelmia. Vaikka olisi kuinka hyvin mahdollisuus saa ammattiapua, sinne hakeutuminen voi olla ylitsepääsemätön kynnys yksin asioiden kanssa painiessa.

Ihminen, joka on itse kokenut ja selviytynyt mielenterveysongelmistaan, on paras tukija toiselle. Myös keskustelukumppanini on auttanut hyvin paljon toisia samoja asioita kokeneita. Eikö kokemusasiantuntijuudesta voisi perustaa palkkaa ansaitseva ammattiala? Kokemusasiantuntijan antama vertaistuki on erittäin tarpeellista ja on usein ratkaiseva askel terveyspalveluihin hakeutumiseen ja uskaltautumiseen.

Huolestuttavaa kuitenkin on, että vaikka terveydenhuollon menot ovat kasvaneet, niin kuitenkin mielenterveyspalveluiden ja psykiatrisen erikoissairaanhoidon osuus on ollut koko ajan laskeva. Se ei kerro kuitenkaan, että ongelmat olisi vähentyneet. Kertooko se siitä, että mielenterveysongelmaisten äänen ei anneta kuulua tarpeeksi voimakkaasti? Tämä kuluva viikko on nimetty mielenterveysviikoksi. Se haastaa meidät kaikki tutkimaan omaa suhtautumista mielenterveysasioihin ja ennen kaikkea arvioimaan millä asenteella kohtaamme mielenterveysongelmia kokevan ihmisen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *